Lähisuhdeväkivaltaa kokeneille naisille tarjottavien palvelujen saatavuudessa on merkittäviä alueellisia eroja. Pienissä kunnissa palveluja on tarjolla hyvin vähän. Isommissa kunnissa puolestaan kysyntää on paljon ja palveluihin pääsyä voi joutua odottamaan pitkään.
Tämä selviää sosiaali- ja terveysministeriön teettämästä kyselystä.
Kyselyssä selvitettiin, millaisia avopalveluja ja pitkäkestoista tukea lähisuhdeväkivaltaa kokeneille naisille on tällä hetkellä tarjolla.
Kyselystä selviää, että mahdollisuus hakeutua kriisikeskukseen tai turvakotiin riippuu paljon henkilön asuinpaikasta. Kriisikeskuksia on noin kolmasosassa ja turvakoteja vain noin viidesosassa kyselyyn vastanneista kunnista. Etenkin harvaan asutuilla alueilla palvelut ovat usein liian kaukana.
Niistä kunnista, joissa kriisikeskusta tai turvakotia ei ole, palveluja hankitaan usein ostopalvelusopimuksella tai maksusitoumuksella. Rahoitus riippuu tällöin kuntien taloudellisesta tilanteesta. Maksusitoumukset ovat usein liian lyhytaikaisia pitkäkestoisen väkivallan katkaisemiseksi ja väkivaltaa kokeneiden tilanteen korjaamiseksi.
Osa kunnista tarjoaa perheille kriisiasuntoja turvakodin sijaan. Tällöin muuta tarvittavaa tukea tai palveluihin ohjausta ei ole tarjolla, vaikka koordinoidun ja pitkäaikaisen tuen tarve väkivallan vaikutuksista toipumisessa ja väkivallan kierteen katkaisussa on tärkeää. Esimerkiksi vertaisryhmien järjestäminen turvakodissa olon aikana mainittiin kyselyssä erittäin tärkeäksi sekä asiakkaiden että työntekijöiden näkökulmasta.
Myös palveluverkoston koordinointi ja tiedonkulku eri toimijoiden välillä ovat kyselyn perusteella väkivaltatyössä ja palvelujen kehittämisessä merkittäviä ongelmia. Monilla kyselyyn vastanneilla kuntien edustajilla ei ollut tietoa oman kunnan tai seutukunnan alueella tarjolla olevista palveluista.
Jyväskylän yliopiston sosiaalityön yksikön helmikuussa 2012 toteuttamaan kyselyyn vastasi 224 henkilöä yhteensä 150 kunnasta. Vastaajat olivat kuntien väkivaltatyön yhdyshenkilöitä, sosiaali- ja terveysjohtajia sekä järjestöjen edustajia ja seurakuntien perheasiain neuvottelukeskusten työntekijöitä.
Lähde: Sosiaali- ja terveysministeriö
|
