Vaikka työhyvinvointia edistävä toiminta on Suomessa yleistä, työuupuneet osallistuvat harvemmin työn ja osaamisen kehittämiseen kuin hyvin jaksavat työntekijät. Vastaavasti he saavat yksilötason hoitoa muita useammin.
Tämä käy ilmi Työterveyslaitoksen tutkimuksesta, joka on juuri julkaistu kansainvälisessä Journal of Occupational and Environmental Medicine -lehdessä.
Tutkimuksen mukaan uupuneiden hoidossa tulisi kiinnittää aiempaa enemmän huomiota työn ja työolosuhteiden kehittämiseen. Painopiste on monesti liikaa yksilötasoisessa työntekijän jaksamisen tukemisessa. Esimiehen rooli työolosuhteiden kehittämisessä on keskeinen. Tiiviillä yhteistyöllä työterveyshuollon kanssa voidaan parantaa sekä työuupumuksen ennaltaehkäisyä että uupuneen hoitoa.
Työuupumus tulisi taltuttaa sekä työ- että yksilölähtöisesti
Työuupumus on seurausta pitkittyneestä työstressistä. Sen taustalta löytyy useimmiten epäsuhta työn vaatimusten ja työntekijän käytössä olevien voimavarojen välillä. Toimenpiteet työstressin hallitsemiseksi jaetaan kahteen pääryhmään sen mukaan, pyritäänkö kehittämään työolosuhteita hyvinvointia edistävään suuntaan vai pyritäänkö tukemaan yksittäisten työntekijöiden jaksamista kuormittavissa tilanteissa.
Työolosuhteiden kehittämistä pidetään ensisijaisesti ennalta ehkäisevänä keinona ja yksilöön kohdistuvia tukitoimia jo syntyneiden ongelmien hoitona. Työlääketieteen hyvät käytännöt suosittavat työuupumuksen taltuttamiseksi sekä työ- että yksilölähtöisiä toimenpiteitä.
Työhön liittyvät toimenpiteet ovat uupuneiden kohdalla harvinaisempia kuin muilla.
Tutkimuksen mukaan vakavasti uupuneiden todennäköisyys osallistua johonkin työtä tai ammattitaitoa kehittävään toimintaan oli yli puolet pienempi kuin vertailuryhmän eli hyvin jaksavien työntekijöiden. Hyvin jaksavista 55 prosenttia oli osallistunut työn kehittämiseen, uupuneista vain 39 prosenttia. Koulutukseen osallistumisessa luvut olivat vastaavasti 49 prosenttia ja 26 prosenttia Myös toimenpiteet työkuormituksen vähentämiseksi olivat vakavasti uupuneilla harvinaisempia (14 %) kuin hyvin jaksavilla (26 %).
Eroa osallistumisaktiivisuudessa havaittiin myös hyvin jaksavien ja lievästi uupuneiden välillä. Tutkimuksen luonteesta johtuen ei kuitenkaan voida sanoa, onko uupuminen syynä vähäiseen osallistumiseen työpaikalla vaiko sen seurausta.
Masennuslääkitys on uupuneilla yleistä
Yksilöön kohdistuva hoito lisääntyi uupumuksen voimistuessa, mutta sekään ei ollut kovin kattavaa. Yksilöhoitoa ovat esimerkiksi psykoterapia tai muu keskusteluapu, psyykenlääkehoito tai lääkinnällinen kuntoutus. Lääkehoito oli yleisin vakavasti uupuneiden raportoima yksilötuki; 22 prosenttia heistä kertoi saaneensa psyykenlääkehoitoa, joka yleisimmin oli masennuslääkitys. Runsas masennuslääkitys ei täysin selittynyt uupumukseen liittyvillä masennus- tai ahdistushäiriöillä. Lääkinnällistä kuntoutusta oli saanut 13 prosenttia ja psykoterapiaa 10 prosenttia vakavasti uupuneista.
Tiiviimpi yhteistyö työterveyshuollon ja työpaikkojen välillä auttaisi uupuneita työntekijöitä
Vakava-asteiseksi kehittyneen työuupumuksen hoitamiseen tarvitaan yksilötasoisia toimenpiteitä, mutta ne riittävät harvoin yksinään pysyvään toipumiseen. Työn vaatimusten ja voimavarojen tasapainottaminen tukee kestävää hyvinvointia, ja työolosuhteiden säännöllinen seuraaminen ja muokkaaminen ehkäisevät työuupumusta.
Uupuneelle työntekijälle on luontevaa tarjota hoitoa työterveyshuollosta käsin. Aktiivinen yhteistyö terveydenhuollon ja työpaikkojen välillä parantaa sekä ennaltaehkäisevän toiminnan että hoidon onnistumisen edellytyksiä.
Tutkimuksessa käytettiin Terveys 2000 -aineistoa
Tutkimuksessa käytettiin Kansanterveyslaitoksen keräämää suomalaista aikuisväestöä edustavaa Terveys 2000 -aineistoa. Tässä osahankkeessa tutkittiin 3276 30–64 -vuotiasta työntekijää. Tiedot työuupumuksesta saatiin kyselylomakkeella ja tiedot osallistumisesta toimenpiteisiin edeltävän vuoden aikana saatiin haastattelulla. Psyykenlääkkeiden käyttöä selvitettiin tarkemmin Kansaneläkelaitoksen lääkerekisteristä. Tiedot sairauksien yhtäaikaisesta esiintymisestä perustuivat lääkärintarkastukseen ja standardoituun mielenterveyshaastatteluun.
Lähde: Työterveyslaitos
|
